Taas on polkaistu uusi viikko käyntiin. Eilen en jaksanut kijoittaa, lähinnä vaan wowitin koko päivän. Ja meillä oli perhekokoontuminen, kuten joka sunnuntai. Kokoonnutaan kaikki yhteen ja puhutaan viikon tapahtumista. Paljon niistä ei ole kerrottavaa ollut, mutta ihan kiva on höpistä välillä veljien ja vanhempien kanssa.

Nyt alkoi vanhempien koira haukkua, joku oli laittanut pallonsa väärään paikkaan, täytyi käydä avittamassa. Lupasin käyttää tuon vielä ulkona iltapissalla sillä välin kun vanhemmat vievät veljen takaisin armeijaan. Kumma miten tuota alkaa aina leikittää illalla kun pitäisi alkaa nukkua. Jonkun pitäisi sille selittää mitä tarkoittaa nukkumaan. Ja vähän muitakin sanoja. Ainakin välillä tuntuu siltä, kun ei meinaa millään totella. Tosin se kyllä vielä niin nuorikin, alle vuoden ikäinen. Ehkä se siitä.

Töissä oli tänään aika tavallisen tylsää. Tosin sain kyllä siivottavakseni 4 luokkaa, joista kaksi kun sain siivottua niin yksi vakituisista tuli etsimään minut, halusi vaihtaa kanssani hommia. Kaksi luokkaa vaihtui siis yhteen aulaan ja yhteen käytävään. Juuri näin. Ja jotenkin muutenkin tuntuu etten oikein ole päässyt porukkaan sisään, heillä omat juttunsa ja minulle puhutaan vain ja ainoastaan työasioista eikä mistään muusta. En ole enää edes viitsinyt sitten yrittääkään, pidän kirjaa mukana ja luen sitä tauoilla, höpöttäköön mitä höpöttävät. Toivon vaan joka päivä että pääsisin jo siirtymään siihen toiseen paikkaan, johon minulle luvattiin siirto jo pari viikkoa sitten. Milloinkohan se tapahtuu? Toivottavasti pian tai en oikeasti jaksa tuolla. Tänä aamuna kävi oikeasti mielessä bussissa istuessa, että tässähän voisi vaikka "nukahtaa bussiin" ja ajaa "vahingossa" tuonne n. 30 km:n päähän ja mennä myöhemmin töihin. Kun ei minua oikeasti tarvita tuolla aamulla. No, en nyt oikeasti niin tekisi, jostain se vaan tuli mieleen, ajatus. Mutta totta on että pelkkä ajatus taas uudesta työpäivästä siellä ahdistaa...

Jaaha, jos menisi katsomaan vielä big brotheria. Se hyvää viihdettä iltaisin, ei tarvitse ajatella mitään, sen kun katsoo ja tuntee sitä ah niin ihanaa myötähäpeää. Ja paljon.