Kai sitä sellaiseksi voi sanoa mitä aamulla kävi. Olihan se pieni onnettomuus. Olin juuri tullut työpaikan pihaan ja menossa kohti kivisiä portaita, niiden alapuolella olevasta ovesta me kuljemme sisään ja ulos. Jotenkin olin ihan ajatuksissani ja niinhän siinä kävi sitten että muutaman rappusen menin alas mahallani liukuen. Muistan että ehdin ajatella että tämä oli nyt tässä, halkaisen kalloni työpaikan rapuissa. En kuitenkaan ehtinyt tai tajunnut edes säikähtää, tuo ajatus tuli ja meni täysin neutraalisti, ikään kuin olisin ajatellut että mahtaakohan alkaa satamaan.

Päätäni en kuitenkaan edes kolhaissut, ihme kyllä. Rappujen puolen välin paikkeilla sain jotenkin vauhdin pysähtymään ja könysin ylös. Polvessa oli verinaarmua ja nilkoissa ja oikean käden ranteessa pientä nirhaumaa. Kyllähän ne kirvelsivät mutta olin vaan iloinen ettei käynyt pahemmin.

Vasta myöhemmin iski säikähdys kun aloin ajatella mitä oikeasti olisi voinut tapahtua. Oli pakko lähteä käymään tupakalla, nojailin ulkona seinään ja tärisin aivan hillittömästi. Siitä kun selvisin, iski sitten järkyttävä väsymys. Jos olisin silmät laittanut kiinni ei olisi mennyt kauaa kun jo olisin kuorsannut. Melkoinen aloitus viikolle kyllä.

Kävin töissä näyttämässä vammojani terveydenhoitajalle, ihan vaan varmuuden vuoksi. Laittoi lapun polveeni, etteivät housut hankaa sitä. Ihan kunnossa olen kyllä, mitä nyt kun istuu ja päivän työt on tehty, niin hieman lihaksia aristaa ja nilkoissa olevia nirhaumia kihelmöi ja kirpaisee silloin tällöin. Mutta hengissä selvittiin tästäkin päivästä.