Tänään olen ollut jotenkin levoton. Ei ole oikein osannut olla paikoillaan missään kovin kauaa. Pakko nousta vähän väliä tv:n äärestä, pöydän vierestä kirjan takaa, sängystä jossa pitäisi olla saadakseen tämän flunssan lannistumaan ennen maanantaita...pakko nousta ja haahuilla ympäri kämppää, ikkunasta toiseen, ottaa käteen jokin tavara ja laskea se toiseen päähän huonetta, napata sieltä toinen tavara ja viedä se aiemman paikalle ja taas päinvastoin. Kohta en enää löydä mitään.

Tiedän kyllä tavallaan miksi olen levoton, vaikken ymmärräkään, en minä yleensä. Lähestyvästä viikonlopusta tämä johtuu. Yleensä en edes isommin ajattele sitä, viikonloppu on viikonloppu on viikonloppu. Ei mitenkään tärkeä ja iso juttu. Paitsi nyt. Eikä sen nytkään pitäisi olla. Ei mitään isoja suunnitelmia jne. Luultavasti ihan tavallinen kotiviikonloppu, mikä onkin ehkä paras vaihtoehto mielelleni juuri nyt. Silti....huomaan yllätyksekseni salaa toivovani törmääväni jossakin yhteydessä tänäkin viikonloppuna kaveriin johon olen nyt kahtena peräkkäisenä viikonloppuna törmännyt. Miksi? Sen kun tietäisi. Tai siis...hän on mukavaa seuraa, hänen kanssaan on hienoa jutella. Häntä on hienoa kuunnella. Varsinkin nyt kun hän on niin innostunut eräästä uudesta asiasta elämässään, asiasta josta pitää kovasti. Kun hän puhuu siitä, hänen silmänsä loistavat ja suu hymyilee, hän on kuin aurinko joka valaisee huoneen. Kuitenkin, en ymmärrä miksi niin kovasti toivon ja odotan hänen kohtaamistaan, olen tuntenut hänet jo vuosia vaikka vasta viime aikoina olemmekin tutustuneet paremmin ja alkaneet jutella, mutta koskaan en ole häntä ajatellut näin, en muuna kuin jonkinasteisena kaverina. Ja kaverinahan edelleen ajattelen, nyt vain ehkä astetta tai kahta parempana kaverina. Kuitenkin, tiedän olevani hieman pettynyt jos en näe häntä tulevana viikonloppuna. Vaikka tiedän että hänellä on muutakin elämää ja tekemistä kuin ravata joka viikonloppu täällä, muitakin kavereita joita ei ehdi viikolla nähdä. Ja senhän pitäisi olla ihan okei ja onkin, ja tavallaan taas ei...aaaaarrrrrrgggggghhhhhhhh! tulen hulluksi itseni kanssa. Miksi minä yhtäkkiä tällä tavalla alan levottomaksi vain yhden viikonlopun vuoksi?

Toisaalta, vaikka odotankin kaikkea tuota, olen ehkä osin myös siinä mielentilassa että olisi varmaan parempi viettää viikonloppu omassa kämpässä lukkojen takana tapaamatta ketään. En tiedä, onko sitten syysmasennus iskemässä kunnolla vai mikä on, mutta huomaan myös välillä hautovani aika synkkiä ajatuksia. En nyt mitenkään itsetuhoisia juttuja vaan eräitä tiettyjä ikäviä tapahtumia, vanhoja asioita, pyörittelen pääni sisällä yhä uudestaan ja uudestaan. Asioita joita en ole ajatellut vuosikausiin. Ne vain iskevät kiinni, käyvät päälle kuin yleinen syyttäjä...ehkä toisaalta olisi parempi linnoittautua omaan yksinäisyyteen, toisaalta hyvä seura voisi piristää nyt todella paljon.

No, toivottavasti saan näiltä kaikilta ajatuksilta ja odotuksilta nukuttua ensi yönä, aamulla olisi tarkoitus nousta aikaisin ylös. Olisi tarkoituksena käydä lataamassa bussikortti ja pitäisi piipahtaa työpaikalla kysymässä mihin kohteeseen sitten maanantaina olen menossa ja kaupassakin pitäisi käydä, hakemassa tupakkaa ja ehkä vähän juotavaa viikonlopuksi, varmuuden vuoksi. Minä en juo kuin seurassa ja siitähän ei ole takeita vielä. Mutta säästyy ne juotavat sitten seuraavaan kertaan.